Eniten minä kaipaan läheisyyttä. Kenenkään muun halaaminen ei ole ikinä tuntunut samalta kuin hänen. Hän oli lämmin, hän tuoksui samalle shampoolle kuin minä ja maistui Pepsiltä. Ja minä niin rakastin! Ja hänkin sanoi rakastavansa minua, katkaisi minulle kukan ruusupensaasta ja tanssi kanssani ensilumessa.

"Niin kauan kun tuo tähti loistaa taivaalla, me ollaan yhdessä", hän sanoi, ja minä nauroin kliseelle ja suutelin häntä.

Kun hänen ilmeensä muuttui, minä tiesin, että jokin on nyt vialla. En koskaan ottanut asiaa esille, vaikka olisi kai pitänyt. Toistin mielessäni, että tämä on vain vaihe, kohta kaikki on taas hyvin. Mutta hän muuttui etäisemmäksi ja puhui minulle kuin olisin vain ikävä velvollisuus ("Halusit tavata alkuviikosta? Käykö tänään niin saadaan se pois alta?").

 En voi väittää, etten olisi tiennyt, että olimme eroamassa.

Kylässä

Hengitit aamua ovesta sisään, sisällä
minua muutit minuutit.

Ilta antoi valon karata huoneesta, ja
lähtiessäsi sytytit takkaan toivon.

Me tapasimme. Minun piti puhua hänelle mieleni selväksi, mutta en saanut sanoja suustani. Hänelle on aina ollut vaikea puhua ja nyt oli entistä vaikeampaa. Emme ole tavanneet pitkään aikaan, ja hän on muuttunut niin paljon, että vaikuttaa aivan toselta ihmiseltä.

Tuntuu, että alan pikku hiljaa päästä yli.

Apua

Melkein löysin ympyrän päätepisteen.
Kierre rikkoontuisi vastavirrassa,
jos pinta ei olisi liian paksu puhkaistavaksi.

En ole voinut antaa aikaa kirjoittamiselle. Tänään kuitenkin päätin pitää taukoa opiskelutehtävien kanssa ja yritin työstää jotain Runotorstaita varten, mutta lopputulos ei liittynyt mitenkään annettuun aiheeseen (valo). Yritän kirjoittaa myöhemmin uudelleen ja osallistua sitten.

Runossani viittaan paniikkikohtauksiin, joista kärsin puolitoista vuotta sitten . Nyt pelkään ongelman uusiutuvan. Jouduin eilisellä matematiikantunnilla pohtimaan tehtävää, joka oli mielestäni aivan mahdoton, ja ahdistuin siitä niin, että luulin sekoavani. Sain paniikkikohtauksissa esiintyviä oireita, tosin lievempinä kuin yleensä. En tiedä, oliko kyseessä oikea paniikkikohtaus, mutta en kuitenkaan enää uskalla avata matematiikankirjaani sivulta, jolla tehtävät olivat.

En ikinä voinut kuvitella, että katuisin jälkeenpäin. Olin rakastunut ja kuvittelin, että hänkin olisi. Jos olisin tiennyt eikä mitään koskaan olisi tapahtunut, kuinka paljon helpompaa minulla nyt olisi?

Muille olen sama tyttö kuin ennenkin. Olen taitava piilottamaan häpeäni. Ainoastaan minä näen, kuinka likaiset käteni ovat.

Miten voin katsoa häntä enää silmiin?