Eniten minä kaipaan läheisyyttä. Kenenkään muun halaaminen ei ole ikinä tuntunut samalta kuin hänen. Hän oli lämmin, hän tuoksui samalle shampoolle kuin minä ja maistui Pepsiltä. Ja minä niin rakastin! Ja hänkin sanoi rakastavansa minua, katkaisi minulle kukan ruusupensaasta ja tanssi kanssani ensilumessa.

"Niin kauan kun tuo tähti loistaa taivaalla, me ollaan yhdessä", hän sanoi, ja minä nauroin kliseelle ja suutelin häntä.

Kun hänen ilmeensä muuttui, minä tiesin, että jokin on nyt vialla. En koskaan ottanut asiaa esille, vaikka olisi kai pitänyt. Toistin mielessäni, että tämä on vain vaihe, kohta kaikki on taas hyvin. Mutta hän muuttui etäisemmäksi ja puhui minulle kuin olisin vain ikävä velvollisuus ("Halusit tavata alkuviikosta? Käykö tänään niin saadaan se pois alta?").

 En voi väittää, etten olisi tiennyt, että olimme eroamassa.

Kylässä

Hengitit aamua ovesta sisään, sisällä
minua muutit minuutit.

Ilta antoi valon karata huoneesta, ja
lähtiessäsi sytytit takkaan toivon.

Tuntuu, että alan pikku hiljaa päästä yli.

Melkein löysin ympyrän päätepisteen.
Kierre rikkoontuisi vastavirrassa,
jos pinta ei olisi liian paksu puhkaistavaksi.

En ole voinut antaa aikaa kirjoittamiselle. Tänään kuitenkin päätin pitää taukoa opiskelutehtävien kanssa ja yritin työstää jotain Runotorstaita varten, mutta lopputulos ei liittynyt mitenkään annettuun aiheeseen (valo). Yritän kirjoittaa myöhemmin uudelleen ja osallistua sitten.

Runossani viittaan paniikkikohtauksiin, joista kärsin puolitoista vuotta sitten . Nyt pelkään ongelman uusiutuvan. Jouduin eilisellä matematiikantunnilla pohtimaan tehtävää, joka oli mielestäni aivan mahdoton, ja ahdistuin siitä niin, että luulin sekoavani. Sain paniikkikohtauksissa esiintyviä oireita, tosin lievempinä kuin yleensä. En tiedä, oliko kyseessä oikea paniikkikohtaus, mutta en kuitenkaan enää uskalla avata matematiikankirjaani sivulta, jolla tehtävät olivat.

Muille olen sama tyttö kuin ennenkin. Olen taitava piilottamaan häpeäni. Ainoastaan minä näen, kuinka likaiset käteni ovat.

Miten voin katsoa häntä enää silmiin?

Jos allani
väistyisivät pilvet,

voisin lentää.

Tapaamme unessa. Hän on lihonut reilusti ja leikkauttanut hiuksensa lyhyiksi. Hänen katseensa on epätoivoinen sanoessaan minulle haluavansa aloittaa taas alusta. Vaikka en pidä hänen uudesta ulkomuodostaan, halaan häntä, ja me suutelemme. Tuntuu hyvältä. Melkein voin maistaa hänet.
   Herään. Pyöritän peittoni rullalle ja rutistan sen itseäni vasten.

(Joku sanoi, että itkeminen viestii herkkyydestä. Eivätkö he, jotka eivät itke, ole yhtä herkkiä kuin me, jotka itkemme?
   Toinen väitti, että kyyneleet ovat merkki itsesäälistä. Ihmiset itkevät ollessaan surullisia. Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki surullisuus on itsesääliä? Jos näin on, itsesääli on aliarvostettu tunne.
   Miksi edes itketään, onko sille mitään järkevää, tieteellistä syytä?)

Edellisenä päivänä olin päättänyt soittaa hänelle, mutta rohkeuteni petti. Haluaisin nähdä hänet, mutta pelkään, että hän kieltäytyy.
   Käteni tärisee. Lähetän hänelle viestin Internetin kautta. Hän sanoo, että voimme tavata. Olo on helpottunut, mutta käteni tärisee edelleen.

En ehdi kirjoittaa mitään kovin ihmeellistä tämän viikon runotorstaihin, joten tämä saa kelvata.
Pettymyksestäni Häneen:

Vasempaan, väistö.
Se ei riitä jos huomaat.

Halataanko seuraavalla kerralla?

Uskalsin vihdoin osallistua runotorstaihin!

Punainen
gepardin nopeutta
kuin tiedostamatonta sängynreunaa.
Kuvakulma vaipuu kuvitteelliseksi.
Moottoritiellä on unta.